Pitkään yritimme lasta, tuloksetta. Pääsiäisen aikaan huomasin kuukautiseni olevan myöhässä jo kuudetta päivää, mutta ajattelin kaiken johtuvan vain epäsäännöllisestä kierrosta, jota minulla ei kyllä pitänyt olla. Meni muutama päivä ja annoin itseni jo haaveilla pienestä olennosta sisälläni. Tiistaina uskalsin tehdä testin. Mieheni oli töissä, kuten aina, ja päätin olla lisäämättä hänen tuskaansa kertomalla testistä, joka kuitenkin tulisi olemaan negatiivinen. Tärisevin käsin avasin apteekin raskaustestin ja tein testin. Ei tarvinnut odottaa kuin hetki, kun näyttöön ilmestyi toisen viivan lisäksi toinenkin viiva. Olin seota ja pakahtua itkuuni. Onnen kyyneleet virtasivat, mutta en ollut uskoa sitä todeksi. Lähdin saman tien apteekkiin ostamaan toista testiä, joka näyttäisi viikotkin. Viikkoja hedelmöityksestä oli testin mukaan 2-3 ja laskeskelin, että niin pitäisi ollakin, olivathan kuukautiseni myöhässä jo viikon verran. Laitoin viestillä kuvan testeistä miehelleni, joka soitti välittömästi takaisin. Hän ei ollut uskoa asiaa todeksi.

Heti seuraavana päivänä menin terveydenhoitajalle, joka kehotti soittamaan neuvolaan ja varaamaan ajan ensimmäiseen käyntiin. Terveydenhoitaja toivotti onnea odotukselle ja olin aivan onneissani. Takaraivossani oli kuitenkin koko ajan tunne, että kaikki ei mene hyvin. Kärsin kuukautismaisista kivuista ja aina sain vastaukseksi, että ne kuuluvat asiaan, keho valmistautuu tulevaan lapseen ja kaikenlaiset kuukautisiin liittyvät oireet ovat normaaleja, paitsi vuoto tietenkään ei. Meni päiviä eteenpäin ja pahin paniikki kaikesta keskenmenosta tuulimunaraskauteen hävisivät mielestäni. Kipuni jatkuivat, mutta rintani aristivat ja edelleen turvotti aivan tolkuttomasti. Närästyskin iski, vaikka en koskaan muuten kärsi närästyksestä.

Rv 6+4 koitti ja kaiken piti olla hyvin. Olin niin onnellinen kaupassa käydessämme, mutta kaikki ei ollut kohdallaan. Olimme menossa illalla mieheni siskon luo saunomaan ja päätimme, että heille voimme jo kertoa, koska kysyvät kuitenkin, miksi en juo. Iltapäivällä mieheni saapui omaa autoaan laittamasta, siivosimme ja lähdimme syömään. Olin juuri täyttänyt samalla viikolla pyöreitä vuosia ja mieheni vei minut syömään. Tuntui, että olisi tehnyt mieli julistaa kaikille vastaantulijoille olevani raskaana, mutta pidin suuni kiinni. Ajattelimme kertovamme asiasta vasta äitienpäivän jälkeen, jolloin tulisi melkein ensimmäinen kolmannes päätökseensä ja riskien pitäisi pienentyä huomattavasti. Syötyämme harrastimme seksiä ja jotenkin tuntui epämiellyttävältä. Mieheni lähti suihkuun ja minä jäin vielä sängylle loikoilemaan.

Nousin sängystä, kun wc vapautui ja huomasin verta lakanoissa. Menin paniikkiin, mutta en sanonut miehelleni vielä mitään. Verta tuli vain vähän eikä ollut kirkkaan punaista. Mieheni ilme oli aivan hirveä, kun kerroin asiasta. Soitin päivystykseen ja sanoivat, että se on normaalia, kun limakalvot ovat herkemmät raskauden aikana. Seurailkaa tilannetta, oli viimeisin ohje.

Vuoto loppui ja lähdimme saunomaan ja mieheni sisko miehensä kanssa olivat onnellisia meidän puolestamme. Ilta sujui hyvin, pientä kipua ja pahaa oloa huolimatta, puhumattakaan turvotuksesta. Sunnuntaina vuoto jatkui, ohjeena taas seurailu. Maanantaina soitin neuvolaan ja sain puhua terveydenhoitajan kanssa, joka antoi samat ohjeet kuin päivystys. Maanantai-iltana olin yksin kotona, kun kivut alkoivat. Olin menettää toivoni ja toivoin vain, että mieheni olisi kotona, töissähän se taas. Jonkun täytyy meidänkin perheessä tienata. Istuin melkein kolme tuntia päivystyksessä ja sain ohjeeksi mennä seuraavana aamuna naistentautien polille, joka paikkana minulle oli tuttu ensimmäisen lapsettomuuteen liittyvän käynnin ansiosta.

Tiistaiaamu koitti ja vuodin edelleen. Pääsin ilman ajanvarausta lääkärille. Ultrassa näkyi kaksi viikkoa aikaansa jäljessä oleva alkio ja sykettä ei löytynyt. Olin juuri viikolla 7, juuri sinä päivänä vaihtui ja sain kuulla pienen oliomme jäljessä olosta. Olin yksin suruni kanssa, mutta kukaan ei sanonut että toivoa pitäisi menettää. Voihan olla, että hedelmöittyminen on tapahtunut myöhemmin. Itse en uskonut asiaa. Nukuin koko päivän. Herättyäni minua koski. Nipisteli ihmeellisesti ja kivut olivat kovemmat kuin aiemmin.

Olin mieheni kanssa puhelimessa ja kaiken piti olla hyvin. Olisinkin vasta viikolla 5+ jotain. Lopetettuani puhelun lähdin iltapesulle ja vessassa käydessäni minua odotti järkytys; kaikki tuli pihalle. Pönttö täyttyi verestä ja olin paniikissa ja yksin. Soitin heti päivystykseen ja sanoivat jo keskenmenosta ja päivystyksen hoitaja luki naistentautien polin lääkärin kirjoittamia juttuja tiedoistani. Hoitaja oli ihana puhelimessa ja sanoi, että pitää ottaa yhteyttä neuvolaan aamulla. Heti aamulla soitin neuvolaan huonosti nukutun yön jäljiltä ja itkin vuolaasti puhelimessa. Hoitaja käski olla rauhassa ja odottaa maanantaihin. Oli keskiviikko, miten voisin odottaa maanantaihin? Seuraavana päivänä jouduin soittamaan taas neuvolaan kysyäkseni kuinka paljon saan ottaa kipulääkettä, kun ei lähde kivut millään ja vuoto sen kuin jatkuu vaan. Sain ohjeeksi soittaa taas naistentautien polille ja sainkin heille ajan sinne heti tunnin päähän.

Totta kai heillä oli ajat myöhässä ja odotin tuskissani yli puoli tuntia ja kuulin kuinka hoitajilla ja lääkäreillä oli hauskaa ruokatunnilla, todellakin tunnilla! Pääsin lääkärille ja itkin jo huoneeseen astuessani. Heitin housut pois ja kävin jalat levällään makaamaan sängylle. Ensin tunnustelua käsin ja sitten ultraamista. Hoitaja piti polvestani ja yritti rauhoitella. Muistan lääkärin sanat: "pahalta näyttää", jolloin purskahdin hirveään itkuun. Olisin saanut nähdä tyhjenevän kohdun, mutta kuka sen haluaa nähdä, jos on toissapäivänä vasta nähnyt pienen oman olennon kohdussa? Nytkö minun olisi pitänyt katsoa tyhjää kohtua? Lääkäri ja hoitaja olivat molemmat todella ihania ja hoitajan kanssa jatkoimme toisessa huoneessa asian läpikäymistä. Jouduin ottamaan kolme tablettia, jotta kohtu tyhjenisi kokonaan. Hirveimmät hetket elämässäni. Niillä kolmella tabletilla päätin lopullisesti syntymättömän lapseni elämän.

Itkin koko matkan kotiin. Kävelin autolle ja sain erikoisia katseita vastaantulevilta ihmisiltä. Olin niin loppu, niin lopussa kaiken tuskani kanssa. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olen edelleenkin. Sinä iltana pieni enkelimme tuli ulos minusta lopullisesti. Näin vain veren valuvan minusta ja hyytymien poistuvan kehostani. Olin niin vihainen, haukuin mieheni, uhkasin tappaa itseni pienen enkelimme menettämisen vuoksi. Iltaa kohti oloni huononi ja pyörrytti lääkkeiden ja syömättömyyden vuoksi. Perjantaiaamuna kävin vielä verikokeessa pissanäytteen antamassa, jos vaikka klamydia olisi hypännyt minuun jostain. Varmaan yrittävät silläkin saada vain minun syyksi koko keskenmenon, jos näytteestä löytyisikin klamydiaa. Oletettavasti ei löydy, ei ole ainakaan mahdollista että minulta olisi peräisin ja kumppanistani en usko enkä toivo, että hän olisi käynyt vieraissa.

Nyt on samainen perjantai jolloin verikokeet otettiin, eli eilen sain lääkkeellisen tyhjennyksen. Tämä oli ainoa vaihtoehtoni saada asiaa purettua sisältäni pois. Minuun sattuu kaikin tavoin, en osaa enää edes itkeä kunnolla. Kaikki on valunut pois minusta. Pieni enkelimme siirtyi tähdeksi taivaalle. Odotan vain milloin vuoto loppuisi ja pääsisin jatkamaan elämääni edes jollain tavalla. Ja toivon myös, että kaikki on tullut pois sisältäni, jotta vältän kaavinnan. Mutta niin itsesäälissä ryven koko ajan, että uskon joutuvani vielä kaavintaan ja tällä hetkellä en usko ollenkaan saavani koskaan lasta. Päivä kerrallaan, tunti tunnilta eteenpäin. Jälleen yksin kotona, mies töissä ja vain minä tyhjänä, voimattomana ja täysin loppuun palaneena istun yksin sohvalla yrittäen selvitä huomiseen. Huomenna pitäisi viedä kynttilä hautausmaalle, olihan pieni enkelimme edes pienen hetken elossa kohdussani. Ja kaiken aikaa kun luulin olevani raskaana, oli enkelimme lopettanut jo kulkunsa kohti tätä maailmaa.